Elämä voittaa
On aika hurjaa lukea läpi viimeisimpiä tekstejä vuoden takaa. Jatkuvaa sairastelua, väsymystä ja itsesyytöksiä. Olin noihin aikoihin matkalla pohjalle ja se välittyy kyllä rivien välistä. Pian edeltävän postaukseni jälkeen en oikeastaan jaksanut vapaalla, kuin nukkua lattialla tai kiukutella kotona. Sinnittelin pari viikkoa kesäpäivystyksessä, käytin kahden viikon lomani häävalmisteluihin ja kävin töissä pistämässä uuden toimintakauden aluille.
Syksy 2019 alkoi samassa talossa, mutta uudessa ryhmässä ja uudessa tiimissä. Hanna siirtyi meille töihin ja rakastuin tähän energiseen hippiin täysillä. Hän myös muistutti monesta asiasta, joista alalla pidin ja miksi olin päättänyt varhaiskasvatukseen erikoistua aikanaan (tai vain 2,5 vuotta sitten). Lyhyen työpätkän jälkeen vietimme häitä puolisoni kanssa. Häistä jäi harmittamaan se, että se ajoittui lopulta niin vahvasti uupumuksen ja oman pahoinvointini jalkoihin, että en täysillä pystynyt nauttimaan niistä ja suunnitteluissa ei voimat riittäneet toisaalta itse pysymään omien arvojen kanssa tarpeeksi tiukkana ja toisaalta näkemään muiden odotusten läpi sitä, mikä olisi ollut meille parasta. Kuitenkin päivästä jäi hyvä muisto, paljon naurua ja rakkaita ihmisiä.
Häden jälkeen itselläni oli vain muutama vapaapäivä, joiden aikana nautittiin vain Suomen kesästä maakuntamatkailemalla sekä ihan omalla pihalla. Töihin paluu koitti ja vaikka syksyyn mahtui paljon hyvää, väsymys, itku ja uupumus palasivat nopeasti. Olin loppukeväästä alkanut käydä terapiassa ja jatkoin käyntejä myös syksyllä. Nämä olivat itselle kultaakin kalliimpia tuokioita. Sain jäsennellä omia ajatuksia, reflektoivaa palautetta ja vain purkaa niitä kaikkia tunteita, joita on vaikea pukea sanoiksi tai tunnustaa välillä edes läheisille. Töissä aloitettiin myös koko talolle työnohjaus. Itselle oli pysäyttävää, kun toisen kerran puolessa välissä työnohjaaja totesi "ja taas sä olet tappamassa itseäsi". Molemmilla kerroilla piti puhua tunteista ja ratkaisuista tilanteisiin. Itse en nähnyt muuta ulospääsyä, kuin kuoleman. Kun aloitin talossa, oli meillä työsuojeluvaltuutettu kerran pitämässä vähän vastaavaa tilaisuutta. Siinäkin piti pohtia, mitä voisi itse tehdä, että asiat olisivat paremmin - olin silloinkin sitä mieltä, että tappamalla itseni, olisi kaikkien parempi olla. Koin jo tuolloin olevani täysin kelpaamaton, riittämätön ja väärä - mikään, mitä tein, ei tulisi olemaan oikein tai edes kelvollista. Samalla olin liian perfektionistinen luovuttamaan, koska sillähän häpäisisin paitsi itseni, myös koko sukuni. Harakiri tai jatkaminen loppuun asti olisi siis ainoa vaihtoehto.
Joulukuussa päädyinkin irtisanomaan itseni kyseisestä työpaikasta. Rakastin työyhteisöämme ja lapsia, joiden kanssa olin talossa työskennellyt jo useamman vuoden, mutta oli pakko asettaa oma hyvivointi tämän edelle. Koin, että olen väärä henkilö kyseiseen työyhteisöön, työtapani ovat vääriä, olemukseni on väärä, tutkintoni on väärä ja kaikki itsessäni väärää ja huonoa. Halusin saada selville, olenko niin huono ja väärä, olenko väärällä alalla, olenko kelvollinen yhtään mihinkään. Olen nyt tammikuun alkupuolesta asti ollut toisessa päiväkodissa töissä ja ehken ole ainakaan niin surkea ja väärä, mitä aiemmin uskoin. Voimat alkavat palata, itsetunto kasvaa, jaksan nauraa ja tehdä asioita. Toki uupumus ja itseinho edelleen nostavat välilllä päätään ja on hetkiä, jolloin pienikin vastoinkäyminen tuntuu mahdottomalta. Mutta voin paremmin ja se on hyvä. En edelleenkään tiedä, mikä itsestäni tulee isona. Alan perustyötä tuskin haluan jatkaa. Aloitin omassa yksikössäni varajohtajana ja mahdollisuuksia jatkaa uralla eteenpäin on lupailtu, joten ainakin mahdollisuuksia on. Lisäsi olen pyörittänyt mielessäni muita mahdollisia uramahdollisuuksia, joista osa on realistisempia, osa vähemmän. Kiinnostaisi yhdistää kasvatustiedettä, taloussosiologiaa ja ammattiorganisoidan ominaisuuksia ympäristöpt-henkisesti, perustaa oma tankotanssistudio tai luopua kaikesta ja lähteä kiertämään rinkkaselässä maailmaa tai ihan jotain muuta. Mutta jos nyt olisi taas energiaa suorittaa avoimen opintoja eteenpäin, kirjoittaa tänne ja muualle sekä panostaa Miran kanssa perustamaamme FreePoleFinlandiin - yhdistykseen, jonka kautta haluamme alkaa järjestää tankotanssitapahtumia, kehittää lajia sekä tuoda lajin taiteellista puolta yhä paremmin esille. Itse haaveilen ehkä pienesti jopa siitä, että tästä voisi joskus saada edes osan elannosta. Huomaatte varmaan, että alan olla tulevaisuuden suhteen paljon toiveikkaampi ja avoimempi, maailma ei ole enää niin musta.
Haluan tulevissa kirjoituksissa avata enemmän, mikä kaikki ajoi itseni loppuun sekä paranemisprosessista, omista haaveista ja suunnitelmista (olenko vain tyypillinen milleniaani, joka ei ole tyytyväinen mihinkään?) sekä tietysti blogin vanhoista aiheista, ympäristöstä, minimalismista ja paremmista valinnoista.
<3 Mari-Johanna
Syksy 2019 alkoi samassa talossa, mutta uudessa ryhmässä ja uudessa tiimissä. Hanna siirtyi meille töihin ja rakastuin tähän energiseen hippiin täysillä. Hän myös muistutti monesta asiasta, joista alalla pidin ja miksi olin päättänyt varhaiskasvatukseen erikoistua aikanaan (tai vain 2,5 vuotta sitten). Lyhyen työpätkän jälkeen vietimme häitä puolisoni kanssa. Häistä jäi harmittamaan se, että se ajoittui lopulta niin vahvasti uupumuksen ja oman pahoinvointini jalkoihin, että en täysillä pystynyt nauttimaan niistä ja suunnitteluissa ei voimat riittäneet toisaalta itse pysymään omien arvojen kanssa tarpeeksi tiukkana ja toisaalta näkemään muiden odotusten läpi sitä, mikä olisi ollut meille parasta. Kuitenkin päivästä jäi hyvä muisto, paljon naurua ja rakkaita ihmisiä.
Häden jälkeen itselläni oli vain muutama vapaapäivä, joiden aikana nautittiin vain Suomen kesästä maakuntamatkailemalla sekä ihan omalla pihalla. Töihin paluu koitti ja vaikka syksyyn mahtui paljon hyvää, väsymys, itku ja uupumus palasivat nopeasti. Olin loppukeväästä alkanut käydä terapiassa ja jatkoin käyntejä myös syksyllä. Nämä olivat itselle kultaakin kalliimpia tuokioita. Sain jäsennellä omia ajatuksia, reflektoivaa palautetta ja vain purkaa niitä kaikkia tunteita, joita on vaikea pukea sanoiksi tai tunnustaa välillä edes läheisille. Töissä aloitettiin myös koko talolle työnohjaus. Itselle oli pysäyttävää, kun toisen kerran puolessa välissä työnohjaaja totesi "ja taas sä olet tappamassa itseäsi". Molemmilla kerroilla piti puhua tunteista ja ratkaisuista tilanteisiin. Itse en nähnyt muuta ulospääsyä, kuin kuoleman. Kun aloitin talossa, oli meillä työsuojeluvaltuutettu kerran pitämässä vähän vastaavaa tilaisuutta. Siinäkin piti pohtia, mitä voisi itse tehdä, että asiat olisivat paremmin - olin silloinkin sitä mieltä, että tappamalla itseni, olisi kaikkien parempi olla. Koin jo tuolloin olevani täysin kelpaamaton, riittämätön ja väärä - mikään, mitä tein, ei tulisi olemaan oikein tai edes kelvollista. Samalla olin liian perfektionistinen luovuttamaan, koska sillähän häpäisisin paitsi itseni, myös koko sukuni. Harakiri tai jatkaminen loppuun asti olisi siis ainoa vaihtoehto.
Joulukuussa päädyinkin irtisanomaan itseni kyseisestä työpaikasta. Rakastin työyhteisöämme ja lapsia, joiden kanssa olin talossa työskennellyt jo useamman vuoden, mutta oli pakko asettaa oma hyvivointi tämän edelle. Koin, että olen väärä henkilö kyseiseen työyhteisöön, työtapani ovat vääriä, olemukseni on väärä, tutkintoni on väärä ja kaikki itsessäni väärää ja huonoa. Halusin saada selville, olenko niin huono ja väärä, olenko väärällä alalla, olenko kelvollinen yhtään mihinkään. Olen nyt tammikuun alkupuolesta asti ollut toisessa päiväkodissa töissä ja ehken ole ainakaan niin surkea ja väärä, mitä aiemmin uskoin. Voimat alkavat palata, itsetunto kasvaa, jaksan nauraa ja tehdä asioita. Toki uupumus ja itseinho edelleen nostavat välilllä päätään ja on hetkiä, jolloin pienikin vastoinkäyminen tuntuu mahdottomalta. Mutta voin paremmin ja se on hyvä. En edelleenkään tiedä, mikä itsestäni tulee isona. Alan perustyötä tuskin haluan jatkaa. Aloitin omassa yksikössäni varajohtajana ja mahdollisuuksia jatkaa uralla eteenpäin on lupailtu, joten ainakin mahdollisuuksia on. Lisäsi olen pyörittänyt mielessäni muita mahdollisia uramahdollisuuksia, joista osa on realistisempia, osa vähemmän. Kiinnostaisi yhdistää kasvatustiedettä, taloussosiologiaa ja ammattiorganisoidan ominaisuuksia ympäristöpt-henkisesti, perustaa oma tankotanssistudio tai luopua kaikesta ja lähteä kiertämään rinkkaselässä maailmaa tai ihan jotain muuta. Mutta jos nyt olisi taas energiaa suorittaa avoimen opintoja eteenpäin, kirjoittaa tänne ja muualle sekä panostaa Miran kanssa perustamaamme FreePoleFinlandiin - yhdistykseen, jonka kautta haluamme alkaa järjestää tankotanssitapahtumia, kehittää lajia sekä tuoda lajin taiteellista puolta yhä paremmin esille. Itse haaveilen ehkä pienesti jopa siitä, että tästä voisi joskus saada edes osan elannosta. Huomaatte varmaan, että alan olla tulevaisuuden suhteen paljon toiveikkaampi ja avoimempi, maailma ei ole enää niin musta.
Haluan tulevissa kirjoituksissa avata enemmän, mikä kaikki ajoi itseni loppuun sekä paranemisprosessista, omista haaveista ja suunnitelmista (olenko vain tyypillinen milleniaani, joka ei ole tyytyväinen mihinkään?) sekä tietysti blogin vanhoista aiheista, ympäristöstä, minimalismista ja paremmista valinnoista.
<3 Mari-Johanna
Kiva kun olet takaisin! Toivottavasti jaksat kirjoitella taas. Kaikkea hyvää! ♥
VastaaPoista