Materian maailmaa
Kuten Lifestyle-blogit ovat meille opettaneet, kuuluu joulun jälkeen pohtia saatuja lahjoja. Niin itsekin teen, joskin vähän eri näkökannalta. Kuten varmasti monet, myös perheeni ja itse pidämme lahjojen antamisesta ja onhan niitä kiva myös saada. Itsestänikin on toisaalta kiva pohtia toisen tarpeita ja yrittää etsiä jotain, mistä toinen ilahtuisi ja lahjoja avatessa seurata lahjan saajan reaktiota. Tiedän tämän koskevan ihan koko perhettäni. En viitsi alkaa saarnaamaan, miten mokoma tavara keskeisyys ei ole hyvästä, kierrätetty tai itsetehtykin lahja on hyvä ja voisiko juhlia muutenkin, kuin tavaroiden kautta. Nämä lienevät kaikille blogiini eksyville ihan peruskauraa ja koko joulukuun asiasta on puhuttu eri lähteissä hyvinkin paljon. Jälkiviisaus on myös erittäin ärsyttävää, ne rahat on jo tuhlattu ja juna mennyt. Kerroin myös edellisessä postauksessani asettaneeni mm. toiveen lahjattomuudesta tai aidosta tarpeesta. Tiedän, että ainakin äitini on stressannut tätä todella paljon ja pelännyt, että sitten jouluna petyn tai koen, etteivät muut välitäkkään. Pikkusiskoni taas käytti minua pokkana markkinointikeinona töissä firman lahjakorttien myynti-kilpailussa. Ravintolalahjakortti on kyllä oikeastikin kiva lahja.
Tähän kaikkeen pohjaten olen oikeasti ilahtunut, miten hyvin perhe ja lähipiiri kunnioittivat toivettani. Kyllä, sain paljon lahjoja. Enemmän, mitä olisin ansainnut tai tarvinnut. Mutta näistä iso osa oli kuluvia asioita, kuten itse tehtyjä takan sytykkeitä (kierrätysmateriaaleista), kotitekoisia keksejä, konjac-sieni, lahjakortteja ja punaviiniglögiä (oli todella hyvää, ei olisi pitänyt jakaa muiden kanssa vaan juoda yksikseen kotona - huomaattehan jouluisen jakamisen ilosta vain kärsii). Kerta toisensa jälkeen perheeni muistuttaa, miten ihania he ovatkaan ja jaksavat panostaa kaikkien oikkuihin täysillä. Parempaa perhettä ei oikeasti ole. <3
Sitten onkin sen mutta-osuuden vuoro. Mitä tehdä lahjoille, jotka annetaan suuresta sydämestä ja joiden antamista on varmasti pohdittu pitkään ja hartaasti, mutta joilla saaja ei tee yhtään mitään. Yhdessä paketissa oli oikeastaan enemmän tavaraa, mitä muissa yhteensä ja valitettavasti vain muutamalla siitä näen itselläni käyttöä. Kaikesta näkee antajan ajatelleen minua, valinneen tuotteita, joiden uskoo tuovansa iloa, mutta joita en vain millään tarvi tai edes halua. Osa jopa rikkoo aika räikeästi omia arvojani vastaan. Lahjaa en avaa sen enempää täällä, en halua antajaa loukata jos joskus tänne eksyy. Mutta tästä päästään itseäni jo pidempään häirinneeseen asiaan - milloin on oikein luopua lahjoista?
Paitsi omassa perheessäni, varmasti myös monissa muissa suomalaisissa talouksissa on kasvettu ajatukseen, ettei lahjahevosen suuhun ole katsomista. Lahjasta kiitetään kauniisti, se laitetaan aina esille Pirjo-sedän käydessä ja aivan varmasti käytetään hautaan asti, vaikka ne pinkit tuikkukipot eivät olisi yhtään mieleen. Vähän ehkä salaa toivotaan, että serkun lapsi vahingossa rikkoisi sen epämiellyttävän kahvimukin tai se kamalan hajuinen suihkugeeli kuluisi miehen käytössä. Olen nyt puolen vuoden aikana surutta laittanut yläasteen aikana lahjaksi saamiani koriste-esineitä kiertoon, samoin olen opetellut sanomaan ei kiitos, kun taloon tarjotaan tavaraa, jolle ei ole käyttöä vaikka antaja miten haluaisi vain helpottaa elämää ja onhan se nuorille säästöä, kun saa muiden vanhoja mattoja, kalusteita ja vempaimia.
Teoriassa siis olen sisäistänyt oikeuteni päättää itse, mitä haluan omaan talooni. Tietysti esimerkiksi parisude asettaa omia ehtojaan. Toisen kirjoja ei heitetä menemään, vaikka niistä ei pitäisi ja isommista muutoksista neuvotellaan, mutta tämän nyt koen ihan normaaliksi yhteisen tilan jakamiseksi. En itsekään haluaisi miehen heittävän tankoani pois vaikka se tilaa viekin. Silti haaveilen tilanteesta, jossa kaikki tavaramme olisivat ainakin toisen mielestä juuri oikeanlaisia ja toisivat arkeen iloa. Käytän mielelläni esimerkkinä keittiötä, sillä sen sisällöstä varmaankin jopa 90% on muiden valitsemia ja taloon tuomia, enkä oikeasti pidä suurimmasta osasta. Mutta mitä tehdä muovikipolla, joka ajaa asiansa, mutta jota kukaan ei varmasti huoli enää? Ekologisempaa on pitää ja käyttää se loppuun. Entä sellaisista astioista, jotka ovat olleet ostaessa arvokkaita ja antaja aidosti loukkaantuisi, jos niistä luopuisi? Kaapissa ne makaavat, koska kumpikaan ei koe niitä arjen tarpeita vastaaviksi. Koen tämän täydeksi haaskaukseksi, mutta en silti uskalla tavaroista luopua.
Osittain kyse on myös kertakäyttökulttuuristamme. Moni kokee lahjan tai tavaran asiana, josta voi helposti luopua, joten niitä voi ostella ja antaa melko vapaasti. Itse haluaisin ympäröidä itseni tavaroilla, joiden kanssa haluaisin olla naimisissa koko niiden käyttöiän, mielellään ihan omaan hautaani asti. Tämän vuoksi haluaisin valita ne tilaa vievät pikkutavaratkin mieluiten itse, mutta harvemmin se tuntuu onnistuvan. Moni myös kokee toiveen aineettomasta tai kuluvasta lahjasta tylsänä tai ehkä jopa kiukutteluna. "Ei nyt mua varten tarvi. En ole sen arvoinen." Mutta entä, jos ne omassa talossa olevat tavarat vain ahdistavat? Jos se rakkaudella annettu lahja tuntuu tukahduttavalta, velvoitteelta? Varmasti lahjan antaja haluaa vain ilahduttaa, mutta silti ajatus lahjan käyttämättömydestä tai pois antamisesta loukkaa monia.
Tunnen oloni aina näitä pohtiessani kiittämättömäksi ja ilkeäksi. Ehkä olenkin sitä. Moniin aihetta sivuaviin keskusteluihin törmänneenä moni myös tuomitsee näin itselleen tarpeettomiin tai vääränlaisiin lahjoihin suhtautuvat kiittämättöminä minäminä-ihmisinä. Olen myös kuullut näkemyksen tavaroiden eettisestä puolesta; kun se on sinulla, on sinulla eettinen velvoite käyttää se loppuun, koska maapallon rajalliset resurssit. Ymmärrän kyllä tuonkin kannan. On turhaa vaihtaa toimiva kattila uuteen, jonka väri on mieluisampi tai heittää kasa paitoja roskiin, koska muoti on ajanut niiden ohi.
Mitä mieltä Te olette asiasta? Jos jotain tästä opin niin ainakin sen, että omalta osaltani pyrin yhä määrätietoisemmin kuluviin tai aineettomiin lahjoihin, ettei kukaan joudu vuokseni vastaavaan tilanteeseen. Toivon myös, että jokainen jolla on minulta saatua krääsää, uskaltaa antaa tavaran uuteen kotiin, eikä haudo sitä velvollisuudesta.
Tekstissä esiintyvät tavarat ovat kuvituskuvaa talon erilaisista lahjoiksi saaduista tavaroista. Ne eivät edusta esittelyä "näistä haluaisin eroon" vaan osa jopa omia suosikkejani. <3
 |
| Mortteli äidiltä. Isoisotätini peruja. |
 |
| Kaikki kuvassa näkyvä on saatu lahjaksi. |
Tähän kaikkeen pohjaten olen oikeasti ilahtunut, miten hyvin perhe ja lähipiiri kunnioittivat toivettani. Kyllä, sain paljon lahjoja. Enemmän, mitä olisin ansainnut tai tarvinnut. Mutta näistä iso osa oli kuluvia asioita, kuten itse tehtyjä takan sytykkeitä (kierrätysmateriaaleista), kotitekoisia keksejä, konjac-sieni, lahjakortteja ja punaviiniglögiä (oli todella hyvää, ei olisi pitänyt jakaa muiden kanssa vaan juoda yksikseen kotona - huomaattehan jouluisen jakamisen ilosta vain kärsii). Kerta toisensa jälkeen perheeni muistuttaa, miten ihania he ovatkaan ja jaksavat panostaa kaikkien oikkuihin täysillä. Parempaa perhettä ei oikeasti ole. <3
Sitten onkin sen mutta-osuuden vuoro. Mitä tehdä lahjoille, jotka annetaan suuresta sydämestä ja joiden antamista on varmasti pohdittu pitkään ja hartaasti, mutta joilla saaja ei tee yhtään mitään. Yhdessä paketissa oli oikeastaan enemmän tavaraa, mitä muissa yhteensä ja valitettavasti vain muutamalla siitä näen itselläni käyttöä. Kaikesta näkee antajan ajatelleen minua, valinneen tuotteita, joiden uskoo tuovansa iloa, mutta joita en vain millään tarvi tai edes halua. Osa jopa rikkoo aika räikeästi omia arvojani vastaan. Lahjaa en avaa sen enempää täällä, en halua antajaa loukata jos joskus tänne eksyy. Mutta tästä päästään itseäni jo pidempään häirinneeseen asiaan - milloin on oikein luopua lahjoista?
Paitsi omassa perheessäni, varmasti myös monissa muissa suomalaisissa talouksissa on kasvettu ajatukseen, ettei lahjahevosen suuhun ole katsomista. Lahjasta kiitetään kauniisti, se laitetaan aina esille Pirjo-sedän käydessä ja aivan varmasti käytetään hautaan asti, vaikka ne pinkit tuikkukipot eivät olisi yhtään mieleen. Vähän ehkä salaa toivotaan, että serkun lapsi vahingossa rikkoisi sen epämiellyttävän kahvimukin tai se kamalan hajuinen suihkugeeli kuluisi miehen käytössä. Olen nyt puolen vuoden aikana surutta laittanut yläasteen aikana lahjaksi saamiani koriste-esineitä kiertoon, samoin olen opetellut sanomaan ei kiitos, kun taloon tarjotaan tavaraa, jolle ei ole käyttöä vaikka antaja miten haluaisi vain helpottaa elämää ja onhan se nuorille säästöä, kun saa muiden vanhoja mattoja, kalusteita ja vempaimia.
Teoriassa siis olen sisäistänyt oikeuteni päättää itse, mitä haluan omaan talooni. Tietysti esimerkiksi parisude asettaa omia ehtojaan. Toisen kirjoja ei heitetä menemään, vaikka niistä ei pitäisi ja isommista muutoksista neuvotellaan, mutta tämän nyt koen ihan normaaliksi yhteisen tilan jakamiseksi. En itsekään haluaisi miehen heittävän tankoani pois vaikka se tilaa viekin. Silti haaveilen tilanteesta, jossa kaikki tavaramme olisivat ainakin toisen mielestä juuri oikeanlaisia ja toisivat arkeen iloa. Käytän mielelläni esimerkkinä keittiötä, sillä sen sisällöstä varmaankin jopa 90% on muiden valitsemia ja taloon tuomia, enkä oikeasti pidä suurimmasta osasta. Mutta mitä tehdä muovikipolla, joka ajaa asiansa, mutta jota kukaan ei varmasti huoli enää? Ekologisempaa on pitää ja käyttää se loppuun. Entä sellaisista astioista, jotka ovat olleet ostaessa arvokkaita ja antaja aidosti loukkaantuisi, jos niistä luopuisi? Kaapissa ne makaavat, koska kumpikaan ei koe niitä arjen tarpeita vastaaviksi. Koen tämän täydeksi haaskaukseksi, mutta en silti uskalla tavaroista luopua.
Osittain kyse on myös kertakäyttökulttuuristamme. Moni kokee lahjan tai tavaran asiana, josta voi helposti luopua, joten niitä voi ostella ja antaa melko vapaasti. Itse haluaisin ympäröidä itseni tavaroilla, joiden kanssa haluaisin olla naimisissa koko niiden käyttöiän, mielellään ihan omaan hautaani asti. Tämän vuoksi haluaisin valita ne tilaa vievät pikkutavaratkin mieluiten itse, mutta harvemmin se tuntuu onnistuvan. Moni myös kokee toiveen aineettomasta tai kuluvasta lahjasta tylsänä tai ehkä jopa kiukutteluna. "Ei nyt mua varten tarvi. En ole sen arvoinen." Mutta entä, jos ne omassa talossa olevat tavarat vain ahdistavat? Jos se rakkaudella annettu lahja tuntuu tukahduttavalta, velvoitteelta? Varmasti lahjan antaja haluaa vain ilahduttaa, mutta silti ajatus lahjan käyttämättömydestä tai pois antamisesta loukkaa monia.
Tunnen oloni aina näitä pohtiessani kiittämättömäksi ja ilkeäksi. Ehkä olenkin sitä. Moniin aihetta sivuaviin keskusteluihin törmänneenä moni myös tuomitsee näin itselleen tarpeettomiin tai vääränlaisiin lahjoihin suhtautuvat kiittämättöminä minäminä-ihmisinä. Olen myös kuullut näkemyksen tavaroiden eettisestä puolesta; kun se on sinulla, on sinulla eettinen velvoite käyttää se loppuun, koska maapallon rajalliset resurssit. Ymmärrän kyllä tuonkin kannan. On turhaa vaihtaa toimiva kattila uuteen, jonka väri on mieluisampi tai heittää kasa paitoja roskiin, koska muoti on ajanut niiden ohi.
Mitä mieltä Te olette asiasta? Jos jotain tästä opin niin ainakin sen, että omalta osaltani pyrin yhä määrätietoisemmin kuluviin tai aineettomiin lahjoihin, ettei kukaan joudu vuokseni vastaavaan tilanteeseen. Toivon myös, että jokainen jolla on minulta saatua krääsää, uskaltaa antaa tavaran uuteen kotiin, eikä haudo sitä velvollisuudesta.
 |
| Kaikki avaimia lukuunottamatta jälleen lahjoja, myös avaimenperät. Kuva myös hyvä osoitus kompromissista; eteisen värimaailma ja tavarat miehen sisustusmaun mukaisia. |
Tekstissä esiintyvät tavarat ovat kuvituskuvaa talon erilaisista lahjoiksi saaduista tavaroista. Ne eivät edusta esittelyä "näistä haluaisin eroon" vaan osa jopa omia suosikkejani. <3
Olisihan se ideaalitilanne , jossa turhakkeita ei lojuisi kaapeissa eikä niitä saisi lahjaksi tai tuomisiksi. En muista, olenko koskaan varsinaisesti ollut tavaroiden kanssa naimisissa, mutta yhä vanhemmaksi tullessa olen tehnyt selväksi sen, etten toivo ns. Turhia lahjoja jos lahjoja ollenkaan. Olen myös itse laittanut esim. Joulukorttien sijasta rahaa hyväntekeväisyyteen ja myös toivon että minun kortit tai lahjat olisivat jollekin hyväntekeväisyydelle lahjoitus.
VastaaPoistaOlen silti taatusti materialistisempi kuin sinä, mutta en halua luopua niistä niin kauan, kuin ovat ehjiä ja ellei joku tule ja pyydä sitä. Kyllä kestävä kulutus ja myös toisten auttaminen ovat sydäntä lähellä.
En koe itseäni kovinkaan epämaterialistiseksi, oikeastaan päinvastoin. Oma ostolakkoni lähti halusta oppia pois omistamisen tarpeesta ja tavaran hamstaamisesta eli materialistinen sen arkisessa merkityksessä. Mutta tietyllä tapaa itse koen nollahukan ja minimalisminkin olevan materialismia ehkä käsitteen pidemmälle viedyssä merkityksessä; tavaroille annetaan yhä isompi arvo ja niitä pyritään kohtelemaan pitkäikäisesti. Tähän Netflixin minimalistidokkarissakin tutkija viittasi ja olen itse asiaa pohtinut paljon sen jälkeen. Lyhyesti siis yritän kääntää omaa materialismiani sen arkimerkityksestä syvemmälle ja kestävämmälle tasolle? :D
PoistaAnteeksi, asia on oikeasti kiinnostava ja olen sitä paljon pohtinut kommenttisikin jälkeen ja siksi vastaaminenkin kestänyt. Todella ihana kuulla, että kestävä kulutus ja toisten auttaminen ovat itsellesi tärkeitä, kuin myös tavaroista huolehtiminen.