Kuulumisia

Viimeisen tentin jälkeen vapaus maistui ja tuli täytettyä illat aktiivisesti kaikella mahdollisella tekemisellä siivoamisesta treeneihin ja ystävien kanssa ajanviettoon sekä migreenissä pään paikaltaan repimisen suunnitteluun. Aika kirjoittamisen suhteen on siis ollut kortilla, mutta pääasiassa aika kivoista tekemisistä on ollut kyse. Pitkän alamäen jälkeen tuntuu, että tangolla taas kehittyy ja jopa phoenix on vähän kehittynyt. Tai ainakin uskallan jo vauhdista ponnistaa lopussa ayshaan ja melkein pysynkin. Tasapainon ja keskikropan treenaaminen jatkuu. Ystävien näkeminen on myös virkistänyt kovasti ja on ollut ihana ajan kanssa ja hyvällä mielellä vaihtaa kuulumisia ja ajatuksia.

Olen aika avoimesti kertonut ostolakosta ja tiukemmasta rahatilanteesta. Kaikki tuntuvat kertoessa olevan mukana ja tsemppaavan, jopa pitävän "tyypillistä Maria"-käytöksenä. Tämä on ollut aivan mahtavaa! Toisaalta, samalla olen huomannut vahvaa ulkopuolisuutta. Kaupoissa kiertely ja shoppailu kivijalkaputiikeissa ei ole koskaan ollut pahimpia syntejäni. Ääreisintroverttina kauppakeskukset ja ihmisvilinä ahdistavat, joten ei ole tullut itsekseen niissä aikaakaan vietettyä. Nettikaupat ovat paljon pahempia. Kuitenkin vasta nyt on tullut todella kiinnitettyä huomiota siihen, miten kulutuskeskeistä jopa ystävien kanssa ajan viettäminen onkaan. Olen käynyt kahdesti ravintolassa. Koska tapaamiset oli sovittu jo reippaasti ennen edes ostolakkoa, en alkanut niitä perua. Toisessa ravintolassa ei ollut edes vegevaihtoehtoa, joten päädyin katkarapuihin. On ehkä aika huono omatunto. Näiden jo ennalta sovittujen jälkeen olen pyrkinyt sopimaan tapaamiset jonnekin muualle, kuten kämpille tai vaikka kävelylle. Kuitenkin usein nämä peruuntuvat ja ehdotetaankin kauppakeskuksia tai vastaavia. No, halu nähdä kaveria on ollut suuri, joten olen mennyt. Olen yrittänyt kertoa, etten tällä hetkellä osta edes kahviloista mitään. Tämä tuntuu menevän muista liiallisuuksiin ja usein olemme päätyneet vänkäämään, onko kaverilla lupa tarjota (koska ei halua istua yksin syömässä) vai onko se lakon huijaamista. Usein olen kokenut helpoimmaksi suostua kahvin tai teen tarjoamiseen, mutta potenut tosiaan huonoa omaatuntoa toisaalta lakon kiertämisestä, toisaalta loisimisesta.

Kahviloiden jälkeen luonnollisesti vuorossa kauppojen kiertelyä ja makutuomarina toimimista. On ollut ihan kiva huomata, ettei itseä parhaillaan edes perus vaatekauppojen tarjonta houkuta ja osittain ne jopa ovat ahdistavia. Kirjakaupoista en puhu, siinä toinen suuri syntini. Toisaalta, olen varmaan suhteellisen tylsää seuraa, koska tavarameri ja päätön vaeltaminen väsyttää ja tuntuu turhalta, joten en ole sitä kiinnostavinta seuraa. Ja tästäkin sitten koen huonoa omaatuntoa. Lisäksi pelkään sortuvani saarnaamiseen. Omaan oikeasti vähän huonon tavan pohtia asioita ääneen ja kuulemma helposti innotuessani asiaa pohtimaan (muka itselleni, mutta jonkun lähellä olevan joutuessa kuuntelijan rooliin) kuulostan ihan opettajalta. Eikä nykyopetuskäytänteissä enää edes pitäisi luennoitsimisen olla etusijalla.

Mutta niistä kirjoista. Rakastan lukemista ja olen ehkä ollut (huomaa mennyt aikamuoto!) aika hamsteri niiden suhteen. Vaikka rahatilanne olisi miten tiukka, on kiinnostaviin kirjoihin ollut aina rahaa. Vielä yläasteella olin lähikirjastossa niin tuttu, että työntekijät alkoivat nähdessään tuoda kirjoja "voisit tykätä tästä" ja tunsin jopa useimmat. Sitten lukio, osa-aikatyöt ja omaraha vapauttivat ostamaankin kirjoja vapaammin ja kun opiskellessa muutin kauemmas, eikä uuden alueen kirjasto tuntunut turvallisen tutulta, oli taas askeleen helpompi vain ostaa omaksi. Talo olikin vielä viikko sitten aika täynnä kirjoja. Innostuin kuitenkin niitä käymään läpi ja karsimaan. Yksi viidestä (kyllä) hyllystä tuli täysin tyhjäksi ja kahteen sain laitettua paljon muitakin tavaroita, kuten paperiarkistot, korut ja koriste-esineitä. Olen myös palannut kirjaston asiakkaaksi ja nytkin varausjonossa kymmenkunta kirjaa. Kirjakaupoissa olen ottanut kiinnostavista kirjoista puhelimella kuvan ja listannut myöhemmin kalenterin väliin ylös, nyt jo varmaan kolmisenkymmentä nimeä odottamassa varaamista.

Siivousinnon myötä päätin lukea Konmaritkin. Mies kyllä nauroi. Japani on ollut yksi nörtteilyn kohteeni jo pidempään ja pidän sikäläisestä sisustustyylistä, joskin ehkä pienellä länsihistoriatwistillä ja tummilla väreillä. Siltäkin kannalta kiinnostava lukea. Kyllähän kirjoista paistaa läpi se, että kyseessä on yritys ja tapa markkinoida omaa brändiä. Luonnollisesti. Samoin shintolaisuus ja muut kulttuurille tyypilliset piirteet. Kuitenkin näiden takana ihan fiksujakin ajatuksia, kuten juuri keskittyminen niihin tavaroihin, joista pitää ja haluaa säilyttää sen sijaan, että pohtii, mistä kaikesta pitää luopua. Toisessa kirjassa oli mukana myös jo ehkä vähän ekologisempaa ajattelua, kun kierrätykseenkin viitattiin. Oikeastihan ei ole mitään järkeä heittää säkkikaupalla ihan hyvää tavaraa roskiin. Älä syötä ruokahukkaa-teoksen taas lainasin, kun sitä oli suositeltu ja toivoin vinkkejä omankin talouden parantamiseen asiassa. En oikeastaan tiedä, mitä mieltä olisin kirjasta. Toisaalta siinä oli paljon tärkeää asiaa ja vinkkejä, toisaalta sävy oli ärsyttävän holhoavaan tyyliin kirjoitettu ja jatkuva muistutus lihoamisvaarasta, liikakaloreista ja ylipainon ongelmiin viittaaamisesta ärsytti todella paljon. Myös viimeiset luvut, jotka oli suunnattu enemmän yrityksille, tuntuivat muuhun materiaan sopimattomalta. Olisiko ollut tehokkaampaa tehdä kaksi kirjaa; yksi kotitalouksille, toinen pienyrittäjille? Mutta jos joku kirjan avulla vähentää ruokahävikkiään, on se tehtävänsä tehnyt ja saavutus on tärkeä.

Siivousprojektini aikana paljon tavaraa on lähtenyt kirppiksille ja ehkä kaukaisessa tulevaisuudessa siintää minimalistisempi elämä. Mutta kaukana se vielä on. Olen selkeästi perinyt äidiltäni hamstrausgeenin. Kävin läpi esimerkiksi lapsuuteni kodinkansiota; ala-asteen vanhempien puhelinnumerolistoja, kasapäin opettajien huomautuksia syrjäänvetäytymisestäni (vain kahdessa huomiota siihen, mistä voisi johtua, yhdessä maininta ystävistä muilla luokilla, yhdessä maininta, että hiljaisuudesta huolimatta keskityn tunnilla aktiivisesti tekemiseen) ja muita yhtä tähdellisiä papereita. Miksi kaikkea tätäkin olen kuljettanut muutosta toiseen ympäri Suomea? Parhaani mukaan olen käyttäkelvottomia tavaroita koittanut kierrättää oikein tai keksiä esimerkiksi töissä vaihtoehtoisia käyttötarkoituksia. Myyntiin menneet tuotteet olen pyrkinyt hinnoittelemaan oikeasti kirppishintaisiksi, jotta tavarat eivät jäisi nurkkiin pyörimään ja löytäisivätkin uuden omistajan. Jännästi kuitenkin aina, kun kysyntää on enemmän ollut, on ahneuden vihreä peikko nostanut päätään ja pohtinut, olisiko hinta voinut olla korkeampi ja tuliko myytyä liian halvalla. Ja oikeastihan tärkeintä on se, että ovat kelvanneet. Kalliimmalla olisi voinut olla toisin. Kun joku tavara on mennyt oikeasti tarpeeseen (esimerkiksi opintojen aikana hankitut kirjat) tai lapselle (kasapäin pelejä), on alhainen hinta tuntunut itsestä toisaalta hyvältä. Perhe ja kaverit ovat saaneet ilmaiseksi ottaa, mitä ovat halunneet. Eipä heille paljoa ole mennyt. Vain äiti hamstrasi koruja ja kirjoja. Jep, ne geenit (tai kuitenkin perhekulttuuri ja opitut tavat).

Olipahan aikamoinen sillisalaatti ja ajatuksenvirtatekstiä. Lupaan panostaa seuraavaan kirjoitukseen enemmän!

<3 Mari