Muuttaisit sit samantien kolhoosiin
Koen, että omalta osaltani en ole tehnyt mitään kovinkaan radikaaleja muutoksia elämäntavoissa tai saavuttanut suuria nollahukan tai zero wasten osalta. Olen oikeasti hyvin alussa vielä, vaikka ainahan oikeanlaisella kerronnalla saa pienetkin asiat kaunisteltua. Monissa suhteissa olen myös tietoisesti tehnyt omasta alustani erittäin joustavaksi ja kevyeksi - tunnenhan itseni varsin hyvin. Projektipersoonana syöksyn kohti uusia ideoita ja ajatuksia täysillä koko elämän alkaessa pyöriä asian ympärillä. Esimerkiksi aloittaessani tankotanssin kävin treeneissä melkein joka ilta ja useamman tunnin putkeen. Luonnollisesti tahti oli sohvaperunalle liikaa ja monia nykyisiä kehon vammoja saan kiittää noista ajoista. Samoin oli vain ajan kysymys, milloin väsähdän ja lopetan. Tässä tapauksessa onneksi en lopettanut, mutta pitkiä taukoja harrastukseen tuli ja kevyemmällä alulla voisin nyt olla paljon pidemmällä. Samanlaisia kokemuksia itselläni on monesta asiasta lähtien taimien istutuksesta remontointiin (eihän remonttia voi vain tehdä, vähintään pitää harkita kirvesmiehen koulutusta) ja kielten opiskeluihin. Siksi siis nyt vanhempana ja toivottavasti viisaampana olen tietoisesti pyrkinyt kevyeen aloitukseen.
Ostolakkoni rajat ovat hyvin kevyet. Tuon töistä hävikkiruokaa, jossa lihaa, joten vegaanius on vielä kaukana, kylässäkin syön kiltisti sitä, mitä tarjotaan. Takassa palaa tuli pienhiukkasista huolimatta ja omakotiasuminen nyt pienilläkään neliöillä ei ole kovinkaan energiatehokasta. Taloudessamme on pyritty kierrättämään aina, mutta nyt sen suhteen olen omalta osaltani tarkempi. Esitin toiveen, ettei itselleni jouluna tavaralahjoja. Autolla ajan edelleen.
Kävin viikonloppuna kyläilemässä siskon kanssa samaan aikaan, vein samalla tälle lupaamiani tavaroita. Siinä kaikesta jutellessa tulin myös kertoneeksi siskolle harkitsevani autosta luopumista ja siirtymistä sähköpyörään. Edelleen, harkitsevani. Sisko ei sanaakaan ehtinyt sanoa, kun keittiöstä särähti vihainen huuto "Vittu kannattaako sitä ekoilua viedä liian pitkälle, muuttaisit sit samantien kolhoosiin. Kiva sit pakkasilla polkea treeneihin". Se keskustelu päättyi siihen. Se, että koen tarvetta tulla tännekin asiaa pohtimaan, kertonee siitä, miten sanat osuivat johonkin syvälle itsessäni.
Tämä sama eetos siitä, miten mihinkään ei kannata ryhtyä, jos sitä ei tee heti täysillä (yhteisöasuminen ja kliseinen ituhippikuvitelman oletan olleen sanojalla mielessä) on jotenkin todella suomalainen näkökanta aivan kaikkeen. Tai vähän saa harrastusmaisesti jotain pientä tehdä, kunhan pääpuitteet elämässä muistuttavat kuitenkin kaikkia muita, eikä liiaksi erottaudu. Muistan lapsena itkeneeni ruokapöydässä, kun nakit tekivät pahaa. Tajusin silloin ensimmäisen kerran niiden olevan eläimistä ja olisin halunnut ryhtyä kasvissyöjäksi. Tarkkaa vastausta en muista, mutta jotain saman kaltaista, että ihan turha leikkiä hippiä, jos autokyyti kelpaa.
Miksi niiltä, jotka jotain edes yrittävät tehdä hyväksi uskomansa asian puolesta, vaaditaan täydellisyyttä? Miksei näillä ole oikeutta tehdä itselleen sopivia valintoja asian puolesta? Miten toisen elämäntavat ja valinnat voivat loukata ja vaikuttaa johonkuhun toiseen noin paljon? En saarnannut autottomuuden ilosanomaa, kehoittanut ketään muuta luopumaan omastaan, en edes sanonut mitään varmaa omasta päätöksestäni. Kunhan totesin asiaa harkinneeni. Jos näkökantani olisi ollut, ettei itselläni ole varaa pitää omaa autoa ja onhan meidän taloudessa kuitenkin toinenkin auto, korostanut taloudellista puolta, tuskin olisin kohdannut jyrkkää vastustusta. Korkeintaan huolta, pärjäänkö ja onko taloudellisesti miten tiukkaa.
Myös läheisen ihmisen uskonpuute voimavaroihini ja pystyvyyteeni satutti. Tai se satutti varmaan eniten. Auton ostin alle vuosi sitten, kun kiireinen elämänvaihe sai vedon täysin pois ja nukahtelin töissäkin yöunien jäädessä aina lyhyiksi. Vaikka näennäisesti asun hyvien julkisten liikenneyhteyksien varassa, sain käyttää pyöreästi 3 tuntia päivittäin työmatkoihin, ruuhka-aikaan enemmän ja aamuvuoroon en edes julkisilla päässyt. Päälle vielä bussien ja työvuorojen heikko kohtaaminen, jolloin olin aina liian ajoissa paikalla ja iltapäivä venyi bussia odotellessa. Illat kuluivat remontoidessa talon kosteita tiloja ja siitä ajettiin vielä sukulaisille suihkuun.
Ja ei, työssäni ei ole mahdollisuutta työajan joustoihin, paikalla on oltava, kun lapsetkin ovat. Tähän itse näkisin ratkaisuksi sähköpyörän (tavallisella omaan kuntooni aivan liian pitkä matka polkea) ja julkisten yhdistämisen, miksei välillä hyödyntää myös puolison työmatkaa ja autoa. Mutta edelleen, asia täysin pohdinnan asteella, koska en itse luota itseeni. Pelkään motivaationi loppumista, väsähtämistä ja kyllästymistä. Pelkään pimeitä ja sateisia aamuja ja kiukkuisia iltoja. Pelkään skippaavani treenejä ja jättäytyväni vähäisenkin sosiaalisen elämäni ulkopuollle täysin. Pelkään vapaa-ajan loppumista ja migreenikohtausten lisääntymistä. Siksi onkin kurja kuulla, ettei itselleni läheinenkään ihminen luota minuun ja jaksamiseeni. Ja sen huolenkin olisi voinut ilmaista niin paljon kauniimmin ja rakentavammin, jolloin yhdessä olisi voinut syntyä keskustelua ja oivalluksia. Nyt olen vain aika lyttyynlyöty. Tai ensin nousi lapsellinen kiukku. Minähän perkele menen ja ostan heti huomenna sähköpyörän ja myyn auton samantien pois. Lällällää ja silleen. Kypsää ja aikuismaista. <3
Päädyin mihin ratkaisuun tahansa, annan ajatuksen vielä jäädä muhimaan. Auto on velalla ostettu, joten sen myyminen ei itsessään suju ihan tuosta vain ja kyllähän se on elämää usein helpottanut ja nopeuttanut arjen pyörittämistä sekä mahdollistanut monia asioita. Toisaalta siitä luopuminen pienentäisi omaa hiilijalanjälkeäni oleellisesti ollen iso ekoteko. Myös rahaa säästyisi jo kuukausitasolla todella hyvin ja voisihan siinä kuntokin kasvaa ihan huomaamatta. Elämä on täynnä valintoja, onneksi omani eivät kuitenkaan tätä vaikeampia ole. Jos autosta luopumiseen päädyn, ajoitan sen todennäköisesti keväälle tai kesälle - voisiko olla parempaa aikaa sisäistää uutta tapaa? Tottahan se on, etteivät kirpeät ja pimeät aamut hirveästi kannusta polkemaan pois kodin lämmöstä.
Oletteko itse saaneet kuulla lähipiiriltä kommentteja omista tavoistanne? Vai ovatko olleet tukena?
<3 Mari
Ostolakkoni rajat ovat hyvin kevyet. Tuon töistä hävikkiruokaa, jossa lihaa, joten vegaanius on vielä kaukana, kylässäkin syön kiltisti sitä, mitä tarjotaan. Takassa palaa tuli pienhiukkasista huolimatta ja omakotiasuminen nyt pienilläkään neliöillä ei ole kovinkaan energiatehokasta. Taloudessamme on pyritty kierrättämään aina, mutta nyt sen suhteen olen omalta osaltani tarkempi. Esitin toiveen, ettei itselleni jouluna tavaralahjoja. Autolla ajan edelleen.
Miksi niiltä, jotka jotain edes yrittävät tehdä hyväksi uskomansa asian puolesta, vaaditaan täydellisyyttä? Miksei näillä ole oikeutta tehdä itselleen sopivia valintoja asian puolesta? Miten toisen elämäntavat ja valinnat voivat loukata ja vaikuttaa johonkuhun toiseen noin paljon? En saarnannut autottomuuden ilosanomaa, kehoittanut ketään muuta luopumaan omastaan, en edes sanonut mitään varmaa omasta päätöksestäni. Kunhan totesin asiaa harkinneeni. Jos näkökantani olisi ollut, ettei itselläni ole varaa pitää omaa autoa ja onhan meidän taloudessa kuitenkin toinenkin auto, korostanut taloudellista puolta, tuskin olisin kohdannut jyrkkää vastustusta. Korkeintaan huolta, pärjäänkö ja onko taloudellisesti miten tiukkaa.
Myös läheisen ihmisen uskonpuute voimavaroihini ja pystyvyyteeni satutti. Tai se satutti varmaan eniten. Auton ostin alle vuosi sitten, kun kiireinen elämänvaihe sai vedon täysin pois ja nukahtelin töissäkin yöunien jäädessä aina lyhyiksi. Vaikka näennäisesti asun hyvien julkisten liikenneyhteyksien varassa, sain käyttää pyöreästi 3 tuntia päivittäin työmatkoihin, ruuhka-aikaan enemmän ja aamuvuoroon en edes julkisilla päässyt. Päälle vielä bussien ja työvuorojen heikko kohtaaminen, jolloin olin aina liian ajoissa paikalla ja iltapäivä venyi bussia odotellessa. Illat kuluivat remontoidessa talon kosteita tiloja ja siitä ajettiin vielä sukulaisille suihkuun.
Ja ei, työssäni ei ole mahdollisuutta työajan joustoihin, paikalla on oltava, kun lapsetkin ovat. Tähän itse näkisin ratkaisuksi sähköpyörän (tavallisella omaan kuntooni aivan liian pitkä matka polkea) ja julkisten yhdistämisen, miksei välillä hyödyntää myös puolison työmatkaa ja autoa. Mutta edelleen, asia täysin pohdinnan asteella, koska en itse luota itseeni. Pelkään motivaationi loppumista, väsähtämistä ja kyllästymistä. Pelkään pimeitä ja sateisia aamuja ja kiukkuisia iltoja. Pelkään skippaavani treenejä ja jättäytyväni vähäisenkin sosiaalisen elämäni ulkopuollle täysin. Pelkään vapaa-ajan loppumista ja migreenikohtausten lisääntymistä. Siksi onkin kurja kuulla, ettei itselleni läheinenkään ihminen luota minuun ja jaksamiseeni. Ja sen huolenkin olisi voinut ilmaista niin paljon kauniimmin ja rakentavammin, jolloin yhdessä olisi voinut syntyä keskustelua ja oivalluksia. Nyt olen vain aika lyttyynlyöty. Tai ensin nousi lapsellinen kiukku. Minähän perkele menen ja ostan heti huomenna sähköpyörän ja myyn auton samantien pois. Lällällää ja silleen. Kypsää ja aikuismaista. <3
Päädyin mihin ratkaisuun tahansa, annan ajatuksen vielä jäädä muhimaan. Auto on velalla ostettu, joten sen myyminen ei itsessään suju ihan tuosta vain ja kyllähän se on elämää usein helpottanut ja nopeuttanut arjen pyörittämistä sekä mahdollistanut monia asioita. Toisaalta siitä luopuminen pienentäisi omaa hiilijalanjälkeäni oleellisesti ollen iso ekoteko. Myös rahaa säästyisi jo kuukausitasolla todella hyvin ja voisihan siinä kuntokin kasvaa ihan huomaamatta. Elämä on täynnä valintoja, onneksi omani eivät kuitenkaan tätä vaikeampia ole. Jos autosta luopumiseen päädyn, ajoitan sen todennäköisesti keväälle tai kesälle - voisiko olla parempaa aikaa sisäistää uutta tapaa? Tottahan se on, etteivät kirpeät ja pimeät aamut hirveästi kannusta polkemaan pois kodin lämmöstä.
Oletteko itse saaneet kuulla lähipiiriltä kommentteja omista tavoistanne? Vai ovatko olleet tukena?
<3 Mari
 |
| Ei näissäkään maisemissa kyllä kurjaa ollut ulkoilla |
Voi että miten tämä on niin omallakin kohdallani arkipäivää, että kukaan ei oikein arvosta yrityksiä olla ekologinen. Mies (ja melkein koko kaveripiirimme) on sitä mieltä, että ei ole mitään väliä yhden ihmisen tekosilla (eli minun tekoni on aivan turhia) ja lapset (4kpl) ei oikein kukaan toteuta omassa elämässään ekologisia asioita, eivät edes viitsi vaivautua jätteitään lajittelemaan. Se on tosi turhauttavaa välillä. Oikeastaan juuri äsken lenkillä mietin, miten paljon helpompaa olisi elämä, jos olisi puoliso samoilla aaltopituuksilla kuin minä...
VastaaPoistaEi meidän auta kuin uskoa näihin asioihin vaan ja sitkeästi jatkaa, vaikka kukaan muu lähipiirissä ei uskoisikaan. Me kuitenkin tiedetään toimivamme maapallon ja sitä myötä kaikkien muidenkin hyväksi. Minä uskon vahvasti, että pienistä puroista ne suuret virrat syntyy, ja koitan tehdä oman osuuteni aina kun mahdollista, alkamatta silti ihan överisti liikaa itseltäni vaatimaan. Ilmasto(ja kaikki muukin)ahdistus on välillä omalla kohdallani todella valtava ja ihan itseäni säästääkseni koitan olla joissain asioissa myös armollinen itselleni.
Eikä täydellinen oo varmasti kukaan, itselläkin auto käytössä ja ihan äkkiä en siitä luovu, vaikka sillä pääosin yksin ajelenkin. Olen miettinyt, että koitan jatkossa kyllä potkia itseäni liikkumaan polkupyörällä sellaiset matkat, jotka on inhimillisiä, kuten esim. kauppaan tai kirjastoon, jotka on tuossa noin 3km päässä - ja toisaalta koitan myös hyödyntää ne automatkat hoitamalla yhdellä ajamisella mahdollisimman monta asiaa.
Tsemppiä sulle!!
Olen kyllä niin loputtoman kiitollinen siitä, että oma puolisoni on aina kannustamassaja tukemassa päätöksiä, eroavista mielipiteistäkin osaa keskustella ja saada ajatustenvaihtoa. Myös ne teot, joita hän itse on tehnyt ilmastoahdistukseni herättyä, tukeakseen ja tehdäkseen osansa, merkitsevät itselleni todella paljon. Todella ikävä kuulla, ettei itselläsi edes miehesi osaa arvostaa. Kasvatustieteellisestä näkökulmasta on myös aina kiinnostavaa seurata, mitä lapset oikeasti poimivat perhekulttuurista ja mitä muualta ympäristöstä ja millaisia muotoja nämä saavat yhdessä heidän oman persoonansa kanssa. Oikeasti on todella hyvä, ettei kasvattajana pysty liiaksi asti vaikuttamaan lasten kehitykseen ja nämä suorilta kaikkea poimi vaan kyseenalaistavat ja muokkaavat, mutta sitten taas yksilönä niin usein toivoisi, että ajattelevien ja valistuneiden vanhempien lapset ottaisivat näissä asioissa mallia. Toisaalta, joskus ne voivat tulla jälkijunassa, huomaan nyt vasta lähempänä kolmeakymppiä toistavani sellaisia äidiltä opittuja tapoja, joita en nuorempana kiusallakaan halunnut toteuttaa.
PoistaEn itse pysty ymmärtämään, miten niin moni on valmis kiistämään yksilön vaikutukset ja mahdollisuudet, tuttua tuon vastuun ulkoistaminen itsellekin. Juu, jos vain itse jättäisin lajittelematta tai tekisin, mitä lystään ympäristöä ajattelematta, en sillä maapalloa tuhoaisi, mutta kun tarpeeksi moni kokee _etten minä ja minun teot_ niin ne kertautuvat aika moneen kertaan, päälle vielä se, miten ihmiset kuitenkin laumassa kopioivat yleisesti hyväksyttyjä toimintamalleja ja osaltaan sitten vievät taas niitä eteenpäin, jolloin hyvässä ja pahassa ne omat teot voivatkin poikia eksponentiaalisesti muita vaikutuksia. Ja ylipäänsä, jos en minä niin kuka sitten? Itseen voi vaikuttaa 100% varmasti.
Mutta jatketaan me! Itsekin uskon, että pienistä asioista kasvaa nopeasti paljon lisää ja suurempia. Tsemppiä ja jaksamista myös sinulle! <3
♥ Juuri näin! Jatketaan me, vaikka muut oliskin eri mieltä. Mä koitan sitkeästi kierrättää ja olla ostelematta turhia, vaikka miten tuo ukkeli ja sen kaverit pitääkin ilmastonmuutosta lähinnä isona vitsinä jne. Ja voi, miten usein kuulen sen "kyllähän me täällä Suomessa jo tehdään vaikka mitä, mutta sitten ne kiinalaiset ja intialaiset..." Voi huokaus sentään, että jaksaa isot ihmiset olla säälittäviä ääliöitä noiden lausuntojensa kanssa...
Poista